Koiria etsimässä, osa 3

Tänään taas etsittiin jeppeä Toimelantiellä Tampereella. Ilma oli helteinen (auton mittari näytti läntisellä ohitustiellä yli 28 astetta), mutta onneksi Näsijärveltä puhalsi metsäänkin mukava vilvoittava tuuli eikä puiden suojassa ollut ihan niin paha olla kuin aukeilla paikoilla. Tänään maalikoirana oli kaukaasianpaimenkoiran ja sakemannin sekoitus Bono. Matkaa oli varmasti puoli kilometriä ja kulmia oli ainakin kolme.

Istutin Papun ottamaan hajun. Se jäi katsomaan minua ja annoin sille luvan mennä "mene vain" -sanoilla, silloin se lähtikin hienosti ja tarkasti jäljestämään. Hyppäsimme ojan yli niin, että jälki jäi puun toiselle puolelle, mistä se teki kulman meidän suuntaamme. Papu jäi ihmettelemään paikalleen (varmaan lepäsi), veimme sen takaisin kulmaan, jossa annoin sille hajun uudelleen. Se lähti taas hyvin jäljelle, mutta pysähtyi taas samaan kohtaan ihmettelemään. Lopulta se meni omatoimisesti juomaan ojaan. Olen metsälenkeillä antanut sen mennä juomaan, mutta vain paikkoihin, jotka olen itse silmämääräisesti tarkistanut. Olisiko se voinut odottaa minulta lupaa mennä juomaan?! Mutta vieläkään matka ei jatkunut. Edessämme oli pieni kosteikko ja aloin arvella, että syy ihmettelyyn voi olla myös siinä. Kävelin itse edellä kosteikon yli hakien parempia kohtia ja Papu tuli perässäni. Kun kohta oli ylitetty, se lähti taas vauhdikkaasti jäljestämään!

Seuraava hukka tuli jälleen kulmassa. Papu meni jäljen yli ison muurahaispesän takaa vielä aika pitkälle, kunnes alkoi vain syödä ruohoa. Kutsuin sen luokseni, koska en anna sen tehdä sitä enää lenkilläkään. Sitten taas ihmettelimme kulmassa, kunnes Papu oli ilmeisesti jälleen levännyt tarpeeksi ja jatkoi matkaa. Nyt se ajautui jäljen oikealle puolelle ja teki yhtäkkiä hukan. Se ei osannut lähteä korjaamaan, joten Riikka kehotti kulkemaan kohtisuoraan jälkeä kohti eli etsiä jälki janalta. Kun tulimme jäljen kohdalle, Papu lähti välittömästi seuraamaan sitä oikeaan suuntaan. Seuraavassa kulmassa Papu kulki taas kulman ohi, mutta palasi takaisin ja lähti vauhdilla seuraamaan jälkeä, jolloin itsekin kiristin vauhtia. Tiesin, että koira on jo lähellä. Ilmaisu oli selkeä pysähdys.

Oli kyllä hieno kokemus taas. Itseluottamus kasvoi kummasti, kun näin, että kyllä Papu osaa, kun vain itse rauhoitun ja annan sen työskennellä rauhassa omassa tahdissaan ja pitää tarvittavat lepohetkensä.