Heti jäljen alussa huomasin, että Papua kakattaa. Se etsikin paikkaa vähän aikaa ja kun oli saanut kakattua katsoi minua, että mitäs me oltiinkaan tekemässä. Olimme siis silloin jo jäljellä. Ymmärsin, että ohi ollaan menty, joten lähdin sen kanssa takaisinpäin. Papu merkkasikin, mihin jälki jatkuu, mutta ei halunnut mennä katkenneen männyn oksan yli. Kun olimme kokeilleet kaikki muut vaihtoehdot, kävelin Papun kanssa männyn oksan yli, jolloin jäljestäminen taas jatkui.
Meillä tuli aika paljon vaikeita kohtia matkalla, mutta mielestäni huomasin aika hyvin Papusta, milloin olimme jäljellä ja milloin emme. Papu mm. alkoi syödä mustikoita, jos emme olleet jäljellä tai löi takapuolen maahan ja alkoi tuijottaa minua. Sitten lähdimme vain etsimään jälkeä uudestaan. Yhdessä kohtaa muurahaiskeko taisi häiritä Papua ja tuntui, ettei se olisi halunnut mennä sen ohi, mihin jälki sitten jatkuikin. Jouduinkin poistamaan muurahaisia sen varpaista kymmeniä...
Yhtäkkiä, ehkä noin sata metriä ennen maalia, Papu alkoi juosta niin lujaa kuin minä jaksoin pinkoa perässä. Ilmaisu oli täydellinen pysähdys.
Tämä loppu oli niin hieno, että Tiina päätti päästää meidät läpi loppukokeesta! Eli vähän armosta (tai säälistä), mutta kyllä me jotain jo osattiinkin :)
Jos pääsisimme vielä harjoittelemaan, haluaisin tehdä Papun kanssa pari lyhyttä jälkeä, jotta saisin tuon saman innon pysymään yllä.
Tässä kuva kevään reeneistä:
Onneksi olkoon etsijälle!
VastaaPoista