Mossen muistolle

Äitini sekarotuinen rotikkauros Mosse kuoli 15. päivä kesäkuuta 13 vuoden ja 8 kuukauden ikäisenä. Sillä alkoi olla viimeisen vuoden aikana erilaista vaivaa, mm. lonkat olivat selvästi kipeät ja se söikin syksystä asti lähes tauotta särkylääkkeitä. Se oli kuitenkin muuten kunnossa, söi hyvin ja oli niin pirteä kuin vanha koira nyt voi olla. Viimeisen viikon aikana sen kunto romahti selvästi, sillä se alkoi juoda paljon ja oksennella ja aamulla oksennettu iltaruoka oli sulamaton. Niinpä se sitten nukkui pois sunnuntai-iltana. Vaikka tuota päivää osasi odottaa, tuli se silti liian yllättäen.

Mosse jätti meidän perheeseen pysyvät muistot, joita varmasti muistellaan vuosia. Mosse oli alun perin siskoni ja tämän silloisen miehen koira. Se oli selkeästi aktiivinen pentu ja olisi tarvinnut paljon liikuntaa ja touhua, mitä ei heiltä saanut. Siskoni luopuessa Mossesta, äitini päätti ottaa sen. Äitini kanssa Mossella ei ollut mitään ongelmia. Se sai käydä ulkona vapaasti ja vapaana ja mm. sisäsiisteysongelma katosi. Se oppi vähän niin kuin huomaamatta kulkemaan remmissä nätisti, vaikkei sitä juurikaan lenkitetty. Se matkusteli vanhempieni kanssa ja nukkui erilaisissa hotelleissa ja majataloissa useita öitä. Se osasi aina käyttäytyä hyvin. Viimeisinä vuosina äitini toi Mossen meille hoitoon heidän ulkomaanmatkojensa ajaksi, jotta se sai olla kodinomaisessa hoidossa. Mosse tykkäsi minusta lähes yhtä paljon kuin äidistäni.

Vaikka Mosse oli uros, se tuli Jojon kanssa hyvin toimeen. Niille tuli varsinkin nuorempana riitaa ruuasta ja silloin tappelut olivat kovia. Jojollehan siinä aina taisteluarpia tuli, mutta kun jokainen oppi, ettei ruokia laiteta koirille niin, että kaikki ovat paikalla yhtä aikaa, tämäkin ongelma helpotti. Mosse koulutti Papun ja ehti kouluttaa myös Sutin. Enkä tarkoita tällä aggressiivisuutta, vaan sitä, että se opetti, että se on rauhallinen auktoriteetti eikä sen tarvitse riehua saadakseen kunnioitusta. Muistan, miten Papu juoksi ensimmäistä kertaa pienenä pentuna Mossen luokse pullistellen ja vihaisena. Mosse pyöräytti sen etujalkojensa väliin. Papu kiljui kuin syötävä eikä tehnyt samalla tavalla enää koskaan. Sutille se ehti ehkä opettaa vain sen, että mustat isot koirat ovat rauhallisia ja kilttejä eikä niille tarvitse pullistella. Mosse sai Jojon kanssa aina hirmuiset hepulit ja ne juoksivat pitkin pihoja tai uimarantoja kilpaa niin lujaa kuin jaksoivat. Papu yritti pysyä perässä haukkuen/kiljuen kuin ajokoira :D

Mosse lähti nuorempana useita kertoja ajokoirien mukaan eikä osannutkaan enää tulla kotiin. Kerran se oli hakeutunut noin 20 kilometrin päässä talon portaille, josta oli soitettu poliisit paikalle, kun talon omistajia oli pelottanut niin paljon. Mosse oli matkustanut poliisiauton kyydillä Keuruulle löytöeläintaloon. Kerran se oli päätynyt pyörätuolissa istuvan naisen luokse, joka piti sitä useita päiviä ennen kuin oikea omistaja selvisi. Nainen oli itkenyt, kun oli joutunut eroamaan Mossesta.

Mosse rakasti kivien kaivamista järven pohjasta ja sitä se teki kaikki kesät. Onneksi vanhempani hankkivat joitakin vuosia sitten rantatontin, jolle rakensivat mökin. Siellä Mosse sai toteuttaa tätä intohimoaan. Sinne Mosse myös haudattiin.

Mosse oli hieno koira ja rakastettava persoona, joka jätti jälkensä meidän sydämiimme.

Ikuisesti lämmöllä muistaen,

Jojo, Papu, Suti, Jenni, Petri, Samu ja Atte